Hannu Hankonen, Piippolan Myllärimestari

Hannu Veikko Hankonen syntyi sodan keskellä 27. maaliskuuta 1943. Isä Paavo antoi lempeän lisänimen ”Hannu Veikko Pökylämöykäri Jussi”, kun vihdoin sai pojan, kaksi siskoa Hannulla jo oli ennestään, sittemmin syntyi vielä kolme siskoa. Äiti Terttu, Vesteri ja Senja Ketolan keskimmäinen tytär, piti kirja- ym. sekatavarakauppaa Piippolassa. Isä oli Rauma Repolalla työnjohtajana ja kulki työmatkat moottoripyörällä, olipa vuodenaika tai sää mikä tahansa.

Kymmenvuotiaana Hannu lähti sahalle töihin miesten mukaan. Vuosikymmenet hänen kunniatehtävänään oli käydä päivittäin herättämässä Vesteri, ”isävaari” päivänokosiltaan. Sahalla ja myllyssä  Hannu on työtä tehnyt yli 60v. Ei ollut imuria entisaikaan, jolla pölyä olisi saanut pois sisätiloista. Hannun omien kokemusten varjopuolena hänen lausahduksensa kertoo kaiken: ”Toiset rellesti uimassa, minä yskin sahalla hikisenä pölyn keskellä.” Sahalla ei myöskään ollut lämmitystä, käsiä lämmiteltiin talvipakkasella  mm. myllystä tulevassa jauhossa, joka lämpeni koneen käydessä.

Hannun työura alkoi siis 50-luvulla höyläpoikana: hän otti höyläkoneesta laudan vastaan, mittasi mittapöydällä ja merkkasi pituuden jalkamittana jokaiseen lautaan. Siitä hän siirtyi höyläkoneen toiselle puolelle tekemään ”tällejä”: terän laittoa höyläkoneeseen raameihin. Kaikki sahan ja myllyn työt tulivat hallintaan, samoin kuin isän kanssa tehdyt uudistus- ja rakennustyöt. Näihin kuului mm. ison raamin rakentaminen. Työkavereina olivat Rytkösen Ville, Ikolan Eeli ja Majavan Sauli. Viimeksi mainitun Hannu muistaa  melkoisena ”juntturoijana” töissään. Hannu kuljetti tukkeja sahalle, ja työkaverina metsänhakkuussa oli Jouko Härmä. Vielä tänä päivänäkin Hannu puhuu Joukosta suurella kunnioituksella: työn osaajalla on faninsa.

Isä Paavo jatkoi sahalla yrittämistä Vesterin jälkeen ja Hannu isänsä jälkeen. Päivittäinen lenkki ja sahan sekä myllyn laitteiden toimintatarkastus kuuluvat edelleen päiväjärjestykseen. Tänään 24.7.2017 Ketolan Vesterin ja hänen veljensä sukua oli myllyllä seuraamassa, kun Matti Jarva Pääkkölan talosta taas jauhatti ohriaan. Sen jälkeen juotiin ohrarieskakahvit, Hannun siskot Sirkka ja Marjatta olivat Ketolalla hoitamassa kahvitusta. Kuiva kakku oli leivottu Terttu-äidin alkuperäisiin pitkänomaisiin peltivuokiin.

Tämän kirjottaja muistaa tapauksen kuusikymmenluvulta, jota Hannu ei muistanut. Aamuyöllä pojat olivat kuljettamassa traktorilla tukkeja sahalle, ja ratissa ollut nukahti hetkeksi, väsynyt kun oli. Hannu oli kuorman päällä kyydissä ja putosi ojaan, kuorma päälle. Yksi tukki pelasti hänen henkensä, putosi poikittain ojan päälle ja muut tukit päälle. Luultavasti pojat joutuivat kokoamaan kuorman uudelleen, eihän ollut puhelimia, että olisi voinut soittaa apujoukkoja.

Seija-sisko vanhimpana oli pitkään äidin oikeana kätenä keittiötöissä, mutta sairastui naimisiin mentyään nivelreumaan ja kuoli viisikymmenvuotiaana sydänkohtaukseen. Hannu kiinnostui koneista ja ajeli itsekin Arielillaan pitkin seutukuntaa. Hän rakensi ensimmäisen talonsa ”kappaletavarana” Dallasin perälle Kursunpellontontille. Toinen talo nousi elementeistä Vesterintielle, lähemmäs sahaa ja keskustaa. Rallia tuli ajettua omalla Sunbeam Impalalla, joka on Hannun aarre:”Neiti Impi Umpilampi”.

Nuoruusiän muistona eka kerran tansseihin mentiin Härmän Joukon, ja Koivumäen poikien Pentin ja Paulin kanssa. Auto oli isän Renu, joka kuului luontaisetuihin niinkuin ruoka ja asunto. Rahaa sai niukanlaisesti, mutta puutetta ei tarvinnut kärsiä. Nuorisoseuran riennot tulivat tutuiksi, samoin tanhupiiri sekä kaikenlainen kotiseututoiminta. Näytelmiin Hannu ei kuitenkaan mennyt esiintymään. Illansuut alkoivat kulua yhä useammin Alilassa, tulevan vaimon kotipaikassa. Perheeseen syntyi kolme lasta, joista nuorin Jonna oli vielä kouluikäinen, kun äiti Irja menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen kauppamatkalla.

Hannu elää tänä päivänä enenevästi hetkessä, eikä muistanut seuraavana päivänä kahvitilaisuudesta mitään. Sen sijaan hän kertoi omaa tarinaansa varsin yksityiskohtaisesti ja lisäsi joukkoon hänelle ominaisia syvällisiä mietteitä elämästä yleensä, vanhenemisesta ja ihmisen sekä työn arvosta.

Kirjoitti Hannun kanssa yhdessä Eeva Köpilä kesällä 2017.